Takana on ihana metsälenkki, monta tuntia talvisessa metsässä hujahti juoksennellen kuin siivillä. Saunaan ja syömään ja sohvalle. Katse älykelloon, joka kertoo: Palautumisaika 72h. Siis mitä? Sehän on monta päivää. No en varmasti lepää, huomenna pyörällä töihin ja ylihuomenna aamulla salille ja iltapäivällä lasten kuskausta ja töissä pitää sitä ja tätä ja torstaina onkin työmatkapäivä, pitää herätä jo viideltä, hitto kun ei ehdi juoksemaan, pitäiskö ottaa uimakamat mukaan…?
Kuulostaako tutulta? Välillä meillä jokaisella on vauhti päällä. Ei siinä mitään, nuorena jaksaa. Mutta näin vanhempana ei välttämättä enää jaksakaan.
Pahinta on se, että sitä ei aina itse huomaa. Älykellossa on varmaan väärät säädöt, hyvinhän minä jaksan, hitto, kun on näitä rytmihäiriöitä ja flunssaa koko ajan ja välillä väsyttää niin hitosti… no lenkki korjaa asian ja aivot vaan tarvii happea. Eikä niissä veriarvoissa ollut mitään vikaa. Lääkäri epäili stressiä, mutta ei mulla mitään stressiä oo, metsäliikuntahan laskee verenpainetta. Ja niin edelleen.
Voi olla, että ihminen onnistuu sinnittelemään vuosikausia ylikuormituksensa kanssa veitsenterällä. Voi olla, että sitä herättävää pysäytystä ei tule, vaan keho sinnittelee ja jaksaa ja jaksaa. Suoritustaso ei kovasta treenaamisesta huolimatta parane, mutta siihen ei ehdi kiinnittää huomiota, kun pääasia on, että koko ajan tekee kauheasti jotain.
Mutta voi olla, että joskus menee kunnolla yli ja putoaa siitä veitsenterältä. Ja sitten vasta on pakko pysähtyä tarkastelemaan omaa elämäänsä kokonaisuutena. Huomata ja ymmärtää, että on kuitenkin kaikesta huolimatta ihan samanlainen ihminen kuin muutkin, ei mikään yliluonnollinen superolento, vaikka niin haluaisi kuvitella. Että kaikella on rajansa. Vaikka jaksaakin juosta tai hiihtää todella pitkiä matkoja ja muut ihmiset on ihan että ”vau, supernainen/mies”, pätevät silti ihan samat fysiologiset periaatteet.
Superihmisissä on se huono puoli, että he eivät usko ennen kuin kokevat itse. Tiedän mistä puhun.
Oma veitsenterältä putoamiseni vaati vain yhden ambulanssikutsun ja pari päivää erilaisia sydämen toimintaan liittyviä testejä. Määräyksen ottaa oikeasti rauhallisesti. Aikaa ajatella, useita viikkoja pakotettua toimettomuutta. Aikaa todellakin käveleskellä ja seisoskella pitkin lähimetsiä ja miettiä, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Päätöksen tehdä vähemmän. Todella paljon vähemmän töitä, vähemmän suorittamista, vähemmän matkustamista, vähemmän kilpailuja ja tapahtumia. Ymmärrystä ja uskallusta puntaroida joka asian kohdalla, miltä tämä minusta tuntuu, jaksanko tämän, mitä tästä seuraa, onko minulla oikeasti aikaa tähän ja paljonko siitä palautuminen vaatii. Rohkeutta tehdä päätöksiä ja sanoa hyvin usein ei.
En siis enää suunapäänä ilmoittaudu kaikkiin kivoihin pitkiin juoksu- ja seikkailu-urheilutapahtumiin koti- ja ulkomailla peräkkäisinä viikonloppuina ja pakota perhettäni toimimaan huoltajana ja roudarina ja huolehtimaan minusta ja kaikesta muusta ja kuuntelemaan väsynyttä kiukutteluani.
Kun teen vähemmän, olen paljon enemmän. Itselleni ja muille. Teen kunnolla sen minkä teen, enkä täytä päiviäni kaikenlaisella soosaamisella. Yksi asia kerrallaan. Hämmentävintä tässä on se, että kun asiat on ehtinyt laittaa järjestykseen, niin ehdin oikeasti treenata puolet enemmän kuin ennen, mutta ehdin myös palautua. Suoritustasoni nousee, olen terveempi ja voin paljon paremmin. Väritkin näyttävät kirkkaammilta.
Toivon, että sinäkin pysähdyt silloin tällöin miettimään, mikä sinulle on oikeasti tärkeää. Ennen kuin on pakko.
Palautuminen ei ole pelkkää sohvalla makoilua. Sitäkin voi tehdä ja edistää aktiivisesti erilaisilla harjoituksilla, kuten hengitys- ja palautumisharjoituksilla tai metsärentoutuskävelyllä. Ohjaan niitä sinulle mielelläni.